Action in Lindi

Sports Development Aid is not only acting in Mtwara but also in central Tanzania Singida and southeastern Tanzania Lindi where SDA was actually established only few months ago. While pupils were having examinations, I decided to have a short visit in Lindi with Krista. Lindi is a small, peaceful and nice town only 2 hours (or depending on the dalladalla driver) away from Mtwara. Comparing to Mtwara, Lindi was somehow more calm and cleaner town. There weren’t even that much traffic than in Mtwara (even though there’s not that much traffic in Mtwara either) and the center was just a small area with couple of peaceful roads around.   

Anyway, Lindi’s staff has started working hard since it was established. Few seminars and a lot of activities has been done and more is coming all the time. Me and Krista, we participated one day in a sports field maintenance seminar which Lindi’s staff had organised for sports teachers. During the day, we learnt how to make field for the athletics and of course, how to do the athletics itself. In the end of the day, we had a short lesson about First Aid. It looked like the lesson was needed because the teachers didn’t have enough knowledge even about the basics.

On Saturday we woke up at 5.30 am and went to stadium to participate to Saturday morning jogging which was organised for the first time. Well, we were little bit worried if there was running or not at 6 am but as honest Finns, we went there to check. It was worth to go  - there were around 50 people ready for jogging and we joined them. How cool was that – a big group jogging around in Lindi in the early morning on Saturday! That could be organised officially also in Mtwara. Like I’ve told before, people have been interested in jogging with me in Mtwara. Well, I’m not sure if they’re just curious of jogging with mzungu or just interested in jogging itself..

Thanks to Lindi’s staff for hosting and good luck for the future activities!

 

Making the lines for running

Throwing a javelin

First Aid

There's also a nice beach in Lindi.

Lindi

Before ending, the latest home news: 

The last two weeks I’ve been living with bibi (grandmother) and Sada. The man in the house has been ‘our brother’ Aziz who has been assisting us for the last two months. Mama got finally better and went Dar with baba. And Merina went back to Songea. One month left in Mtwara, don't know yet with whom I'll live the becoming weeks.. :)

Volunteering

During the last 4,5 months, I have been volunteering in SDA as a sports teacher in the schools and as an

Planning a project all together

assistant in the office. The first two months I mostly taught sports in the schools and got familiarised with SDA work. Little by little I started to feel I could have had some more work to do during the afternoons. After some discussions with SDA staff, we agreed I could also assist staff in the office work. I have assisted for writing reports, searching some information on the web, cleaning the office and planning for a new Moms and

In the office

Daughters project. I had also an option to finish teaching and start working only in the office. That was something I did not wanted. I wanted to do also something very concret on the grassroot level and work with people, especially with children, who are always very excited of participating in the sport lessons.  I have taught 27 times and had 800 pupils this far (totally 1300 but some of them have participated many times). The number could have been even bigger but there have been some important meetings and rainy days when I have not visited in the schools. And during the examination weeks sports lessons are not organised at all. Although once I taught some kindergarden kids while the pupils had exams.

At the office in the school

Anyway this month is a busy month at work; we are doing moms and daughters project planning, organising a dance competion and an event for moms and daughters and writing a booklet for moms and daughters. I’ve been also collecting some sports material and making a file for SDA. I also promised to collected some orientation material about SDA and volunteering work in generally to help becoming volunteers to adapt better in Mtwara and SDA. Like I told before, many Finns are coming and going. Aino went back to Singida, Elina went back to Finland and Juha Matti and Irja came to volunteer few weeks ago. Also some staff has changed in SDA during the last

Pupils are listening teacher (me) before playing

weeks. Our boss Mr. Limu went to his studies and Mr. Kanda (previous director in SDA) became a new director. Also Moms and daughters’s worker Ms. Kulu started her maternity leave and Ms. Zulfa came to replace her. A lot of changes in SDA but work continues as normal. Generally speaking, the last weeks have been busy with all different new issues.

Before finishing, there are some family things in the end.. 

Mama came home to spend one week holiday in Mtwara and to give some orientation to our new

housegirl Sada. Unfortunately, mama got a very very bad malaria after coming home, went to a hospital several times and had been really sick for the last four weeks. Luckily, this week she has been little bit better. But I can’t have stopped wondering how the family members, relatives, friends, neighbours, collegues, a priest, a doctor and whoever have been supporting mama and our family during the last weeks. After bibi’s (grand mother) moving to our house, two other mamas moved as well to do household duties and taking care of mama. Every day we have a lot of visitors. Yesterday, I counted that before two (8 am), we had already had eight visitors. Some people are visiting us many times in a day but also new visitors came every day. Our

Mtwara

living room has been crowded. I am very glad to see how kind and helpful have people been but also little bit confused because of meeting so many people all the time at home. And of course, some of the visitors are confused to see a mzungu living there: )Yesterday I met someone whom I never expected to meet after February - Merina, another sister of mine, came to have a visit! And again, you couldn´t even imagine how confused but excited I was. Last night, when mama was feeling much better, we all danced and sang to mama. And everyone was so happy - a lot of laugh in the house again!

Mzunguvieraita

Maija opettaa Sadalle narutemppuja.

Ennen Tansaniaan tuloa ihmettelin, miksi edelliset vapaaehtoiset eivät ole kirjoittaneet blogeissaan niinkään itse vapaaehtoistyöstä vaan ennemminkin kaikesta muusta. Te, jotka olette ihmetelleet samaa, tulen tuottamaan teille taas kerran pienen pettymyksen. Nimittäin en voi olla kirjoittamatta niistä kahdesta viikosta, jolloin minulla oli spesiaalivieraita Suomesta. 

Kiitos ystävieni Marjon ja Maijan!

Marjo ja Maija pyykkäyshommissa.

Biitsill

Vietimme aivan mahtavan pääsiäisloman Marjon ja Maijan kanssa. Marjo ja Maija olivat spesiaalivieraita kotonamme, ja pääsivät tutustumaan tansanialaisen perheen elämään neljän päivän ajan. Erityisen innostuneita suomalaisista vieraista olivat naapurin poika Cuth Berth sekä kotityttömme Sada. Onneksi Marjolla ja Maijalla riitti energiaa pelata heidän kanssaan. Tutustutin Marjon ja Maijan arkiaskareihin (ei tarvinnut pyykätä omia pyykkejä yksin), kävimme discossa (tanssilattialla riitti seuraa), vierailimme markkinoilla, kävimme uimassa ja hengailimme siellä sun täällä. Sunnuntaina Cuth Berth vei meidät tutustumaan luterilaiseen kirkkoon. Erityisen mieleenpainuvaksi Mtwarasta jäi sunnuntai-iltapäivä, jolloin suuntasimme naapurimme Noelin ja hänen kaverinsa Georgen kanssa biitsille. Pojat ja Marjo soittelivat kitaraa ja lauleskelivat. Minä jongleerasin ja opetin sitä muutamille uteliaille pojille. Sain yhden spesiaalioppilaan, joka oppi jongleeramisen melko nopeasti. Ihmettelin, miten hän pystyi käsittelemään palloja nopeasti ja niin hyvin. Vasta jonkin ajan kuluttua meille selvisi, että poika olikin kuuro. Ehkäpä hänen motoriset taidot olivat jokseenkin keskimääräistä kehittyneemmät, sillä hän osasi käsitellä palloja melko hyvin. Intouduimme keskustelemaan sormiaakkosilla ja hiekkaan kirjoittamalla. Hämmentävintä oli, etteivät kaikki ympärillämme olleet ymmärtäneet, että hän oli kuuro. Monet myös ihmettelivät, miten osasimme sormiaakkoset, ja miten pystyimme kommunikoimaan hänen kanssaan. Kerroimme muille viittomakielestä ja siitä, että opettelemme alakoulussa viittomakielen aakkoset. Jotenkin siinä tilanteessa (taas kerran) ymmärsin, miten hieno koulujärjestelmä meillä Suomessa onkaan - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Muutama muukin lyöttäytyi seuraamme keskustelemaan kuuron pojan kanssa. Iltapäivä jäikin yhdeksi mieleenpainuvimmista kokemuksistani Mtwarassa!

Ihmisvilinää mutaisilla teillä.

Kun pienempi kaivuri jää jumiin, tarvitaan vieläkin isompaa konetta!

Yksi unohtumattomista kokemuksista oli myös matkamme Mtwarasta Dariin. Olin varoittanut Maijaa ja Marjoa, että matkamme saattaa kestää, sillä sadekautena tie on erittäin huonossa kunnossa erityisesti 60 km pätkällä, jota ei ole päällystetty. Niinhän siinä sitten lopulta kävi - 500 km matkamme, jonka piti kestää noin 8 tuntia, kesti kokonaiset 16 tuntia. Jäimme kiinni mutaan kolmisen kertaa ja ainakin kerran toinen bussi törmäsi meidän bussiimme. Toisinaan porukka työnsi omaa bussiamme, toisinaan pysähdyimme auttamaan muita ja odottelimme, että edessä olevat bussit ja autot saatiin irti mudasta. Tosin suurin osa matkustajista naureskeli ja seisoskeli vieressä, kun muutamat heittäytyivät mutaan työntämään busseja. Me kolme mzungua olimme nähtävyys siellä satojen ihmisten joukossa, sillä tiellä ei näkynyt muita länsimaalaisia. Vaikka matkalla sattui ja tapahtui, en voi taaskaan olla ihmettelemättä sitä iloisuutta, joka ihmisistä irtosi matkan aikana. Ja mitä muuta mzungut voivatkaan tehdä kuin seisoskella paljain varpain mudassa ja naureskella tapahtuneelle muiden mukana. Olisi kiva nähdä samanlaista iloisuutta suomalaisissa talvella, kun VR myöhästelee muutamia minuutteja. Minkäs tapahtuneelle voi – miksei siis ottaa hetkestä iloa irti? :)

Jellona

Tytöt safarilla!

Vietimme Marjon ja Maijan kanssa seuraavat kaksi upeaa päivää Mikumin luonnonpuistossa, jossa näimme kirahveja, seeproja, norsuja, antilooppeja, buffaloita, virtahepoja ja vaikka mitä! Hämmentävintä oli nähdä leijona ilta-auringon alla loikoilemassa aivan tien vieressä. Mielikuva leijonasta aggressiivisena ja hyökkäävänä eläimenä muuttui täysin. Istuimme autossa aivan parin metrin päässä leijonasta, eikä leijona liikkunut minnekään vaan pysyi tyystin paikoillaan. Yövyimme teltassa, joka kylläkin oli jokseenkin luksusteltta sänkyineen, mutta kokemus oli sekin! Istuskelimme iltaa nuotion äärellä, kuulimme yöllä hyeenojen huudot ja pääsimme rauhoittumaan luonnon keskelle. Toisena päivänä jatkoimme eläinten tuijottelua ja kiertelimme ympäriinsä puistoa. Edellisenä yönä oli satanut, ja automme kävi melko kovilla kuskimme ajaessa (taas kerran) järjettömän mutaisia teitä, joihin emme onneksi jääneet kiinni! Autosta nimittäin ei ole turvallista poistua, jos ei halua leijonan lounaaksi tai elefantin tallomaksi (näitäkin tapauksia on käynyt). Saimme kerran poistua autosta oppaan luvalla syömään lounasta virtahepoaltaan vierelle. Puskapissalla ollessani katsahdin taakseni ja näin krokotiilin uiskentelevan takanani. Tansaniassa on harvoin kiire, mutta kuten arvata saattaa, tällä kertaa palasin melko nopeasti takaisin lounaspaikallemme. Sadekaudesta ja pitkästä ruohosta huolimatta näimme eläimiä ja oikeastaan oli aika mukavaa olla puistossa sesonkikauden ulkopuolella. 

Oppaamme avustaa Marjoa.

Darissa kulutimme aikaa lähinnä shoppailemalla Mwengessä, TingaTinga centerissä ja Kariakoolla. Maijan lentäessä takaisin Suomeen, minä ja Marjo jatkoimme matkaa Sansibaarille. Ehdimme lopulta olemaan Sansibaarilla vain yhden ja kaksi puolikasta päivää, sillä lauttamme oli molempina kertoina muutamia tunteja myöhässä. Vietimme aikamme Stonetownia kiertäen sekä puolipäivää snorklaten. Snorklaaminen oli hauskaa ja koralleja jaksoi tuijotella pitkän aikaa. Tosin pienellä puuveneellä seilaaminen teki meistä molemmista hieman merisairaita, ja yritimme parhaamme mukaan sinnitellä veneessä loppuun asti. Lyhyestä Sansibaarin vierailusta jäi minulle melko yksipuolinen kuva. Vaikka rakennukset olivat hienoja ja saari oli selkeästi yksi kehittyneimmistä paikoista, joissa olen Tansaniassa käynyt, mieleeni jäi lähinnä turistit. Erityisesti minua jäi mietityttämään paikallisten jatkuva tapa yrittää tehdä bisnestä – lähinnä tarjota opaspalveluita ja myydä kaikenlaista muistoesinettä turisteille osittain jo liian häiritsevällä tavalla. Turisteille, jotka vierailevat pelkästään Sansibarilla (ainakin Stonetownissa), voi jäädä melko yksipuolinen ja jokseenkin töykeä kuva tansanialaisista, mikä on harmillista, sillä en ole kokenut samanlaista käyttäytymistä missään muualla päin Tansaniaa.

Norsuja safarilla.

Kaiken kaikkiaan pääsiäisloma sujui vallan mainiosti ihan mahtavassa seurassa! Tosin loma sai ikävän käänteen Darissa, kun tulin ryöstetyksi viimeisenä päivänä. Kamerani vietiin, joten kuvia tulette saamaan entistä vähemmän. Loppujen lopuksi lensin takaisin Mtwaraan, sillä tie oli ollut niin huonossa kunnossa, että se oli pitänyt sulkea. Tällä hetkellä Mtwarassa joudutaankin säännöstelemään öljyä kuljetusongelmien vuoksi, ja monilla bensa-asemilla ei ole myydä öljyä ollenkaan. Juttelin eilen erään vanhan herrasmiestutun kanssa, joka kertoi tulleensa bensa-asemalta, ja hänen autoonsa oli tankattu laimennettua bensaa täydellä bensan hinnalla. Valittamaan ei kuulemma ole asiaa, vaan kyseistä bensa-asemaa on vain parempi vältellä. Öljyn puutteen vuoksi babajikuskitkin pyytävät kyydeistä nyt korkeampaa hintaa.

Tarinoita Mtwarasta

Jos joskus tuntuu siltä, ettei mikään toimi eikä koskaan löydy tarpeeksi aikaa itselle, olemme samassa veneessä :) Tässä muutamia juttuja Mtwarasta piristämään päiväänne:

Tästä lehmästä ei ollut lenkkikave

1. Käyn juoksemassa muutamia kertoja viikossa. Joskus saan juosta tunnin lenkin aivan itsekseni, mutta toisinaan mukaani lyöttäytyy hetkeksi aikaa tyypillisesti joku nuori mies, joka heittelee tervehdykset, kysyy ehkä puhelinnumeroani ja juoksee vierelläni seuraavaan risteykseen saakka. Joskus ajattelen, että voi kun saisin edes tämän lenkin juosta aivan itsekseni, mutta ei.. Eräänä iltapäivänä sain juoksulenkilläni taas seuraa - tällä kertaa tosin ihan oikean futispelaajan. Hän juoksi kanssani melkein koko tunnin. Välillä takaperin, nyrkkeillen, erilaisia potkuja tehden.. No huh huh. Täytyy myöntää, että itselläni alkoi jo hieman kunto pettää ihan vaan siinä hölkätessä ja kaverin kuntoilua katsellessa.. Näytti, ettei tämä kaveri ihan helpolla väsy. Asuimme eri suunnilla, joten tiemme erosivat lenkin loppupuolella. Ehdin juosta ehkä puoli kilometriä, kunnes.. Taas seuraa. Tällä kertaa kaksi n. 10 vuotiasta poikaa. Noh, eipä tullut puskasta sentään kokonaista lapsikatrasta mukaan kuten joskus. Poikien kanssa siinä juostiin, vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin niitä näitä. Sitten yhtäkkiä puskasta tulee eteemme lehmä kera paimenen. Noh, parikymppinen paimenpoika intoutuu täysin nähdessään meidät ja lyöttäytyy lehmän kanssa mukaan. En voinut enää pidätellä naurua ja repeän. Siinä sitten köröteltiin poikien ja lehmän kanssa juosten kotiin. No huh huh, enpä ole aiemmin lehmän kanssa juossut.. 

Tässä tapauksessa on ollut kalaonnea..

2. Ravintolassa syöminen on lähes aina yhtä koomista. Etenkin sellaisissa ravintoloissa syöminen, joissa on ihan kirjoitettu menu, mikä ei suinkaan takaa sitä, että ravintolasta saisi sitä, mitä menussa lukee. Usein kannattaakin valita noin kolme eri vaihtoehtoa, joita voisi syödä, sillä kahta ensimmäistä tuskin ravintolassa on juuri sinä päivänä tarjolla. Tilauksen jälkeen odotetaan pari tuntia. Ehkä joskus joku jaksaa kysellä, missä ruoka viipyy. Toisinaan henkilökunta on vielä hankkimassa ruoka-aineita: siinä sitten kädet ristissä toivotaan, että kalastajalla on kalaonnea, että saisi kurnivan mahan täytettyä jollakin eikä tarjoilija tulisi pitkän odottelun jälkeen toteamaan, että tänään onkin tarjolla vain kanaa. Jos jotakin tilattua ruokaa ei ole saatavilla, on myös ihan ok vaihtaa ruokaa kysymättä asiakkaalta mitään. Pitkän odottelun jälkeen ruoka kuin ruoka kelpaa kyllä syöjälle.

Mtwaran keskustassa. Tällä kertaa ei toppatakkeja näkyvillä..

3. Talvi se on täälläkin! Tai ainakin melkein.. On siis aika pukea lämmintä päälle! Törmään kadulla toppatakkiin pukeutuneeseen mieheen. Näinköhän oikein? Saman matkan aikana näen toisenkin lämpimiin vaatteisiin sonnustautuneen nuoren miehen. Käännyn ja tarkistan vielä, oliko se varmasti toppatakki. Kyllä, toppatakkeja Tansaniassa! En edelleenkään pysty pitämään pitkähihaisia tai –lahkeisia vaatteita päälläni. Myönnän, että viimeisen parin viikon aikana on ollut sen verran viileää, että petivaatteeni eivät tartu enää hikiseen ihooni ja suihkun jälkeen hikipisara ei tipu otsaltani. Viime yönä nukuin ensimmäisen yöni ilman tuulettimen pörinää, jihaa! (Ps. Sääennuste tälle päivälle +32 C).

Ja taas pyöränkorjaajalla..

4. Hakuna matata. Tansanissa ei ole koskaan kiire. Päätän lounaan jälkeen lähteä käymään markkinoilla ja internet –kahvilassa. Astun ovesta ulos. Kas vain, isoäiti on tullut kylään! No, eihän minulla ole minnekään kiire. Siispä istun alas jutustelemaan. Oho, siinä vierähtikin tunti. Vihdoin pääsen lähtemään. Talutan polkupyöräni portista ulos. Moikkaan naapurit ja lähden matkaan. Poljen hetken – äh, pyöräni kumi on tyhjä. Suuntaanpa ensin lähimmälle pyöränkorjaajalle täyttämään renkaani. Uusi yritys ja matkaan! ”Sirjaaa, Sirjaaa!” kuulen jonkun huutavan. Pysähdyn ja joku kurvaa pikipikillä (moottoripyörällä) viereeni. Voi ei, muistini on surkea. Minulla ei ole hajuakaan kuka tuo on, mutta se näyttää jokseenkin ”tuntevan” minut. Selviää, että hän on eräs kauppias, jonka luona kävin jokin aika sitten. Ahaa, juu, kyllähän minä hänet muistan! : ) Menee tovi rupatellessa. Ja taas matkaan! Polkaisen muutaman kerran ja huomaan, että pyöräni kumi on taas tyhjä. Ehkä siinä onkin reikä. Ja taas etsimään pyöränkorjaajaa. Vien pyörän korjaajalle. No nyt alkaa olla janokin. Menen ostamaan vettä. Selviää, ettei isoa vettä ole saatavilla. Saan toisesta kaupasta ison veden. Jospa seuraavaksi sinne internet -kahvilaan? Joku tulee kysymään puhelinnumeroani, joku toinen yrittää myydä minulle cashew -pähkinöitä. Vaihdetaan peruskuulumiset ja pääsen jatkamaan matkaa. ”Sirjaa, mambo?!” Tiedän, että kyseessä on naapurimme Noel, joka on töissä juuri ohittamallani bensa-asemalla. Käännyn ja menen moikkaamaan häntä. Juttelemme tovin. Näyttää siltä, että alkaa sataa, ja kiirehdin internet –kahvilaan. Astun sisään. ”Hamna umeme” ”Ei sähköä”. Tulee pieni sadekuuro, ja hengailen sateen ajan

Silloin kun sataa, niin sataa oikein kunnolla.

sisällä internet –kahvilassa toivoen, että sähkö palaisi pian. Sähköä ei näytä tulevan. Samassa huomaan, että kellohan lyö jo viisi, ja tunnin päästä alkaa jo hämärtyä. Ehkä en tänään käytäkään internetiä ja päätän palata kotiin. Kotimatkallani meinaan ajaa tiellä juoksevan kanan päälle, mutta viime hetkellä saan väistettyä. Kurvaan kotikadulleni. Meinaan juuttua pyöräni kanssa mutaan, mutta selviydyn kuin selviydynkin takaisin kotiin ennen iltahämärää. Juuri kun käännyn pihatiellemme, naapurimme Aziz vielä valittelee, miksi minulla on aina niin kiire eikä minulla ole ”koskaan” aikaa jutella hänen kanssaan. Juupajuu. Vihdoin taas kotona! ”Habari ya sokoni? Habari ya internet –cafe?” ”Miten meni markkinoilla? Miten internetissä?” baba kysyy. Ainiin joo, ehdin jo itsekin unohtaa, että mun piti käydä siellä markkinoillakin! Jospa huomenna uudestaan..

Tutut ja tuntemattomat, ystävät ja rakkaat toverit, lähetän täältä Tansaniasta palmujen alta kaikille suuren suuret terveiset! Nauttikaa keväästä ilman kiirettä!

Tuoko raha onnea?

Kysymys, jota olen pohtinut viimeisen viikon aikana. Ihmettelin, kuinka olin saanut kulumaan kymmenen päivän aikana melkoisesti rahaa. Tein useampia laskelmia, ja ymmärsin, että jonkun muun on täytynyt käydä kukkarollani. Päätin jutella asiasta baban kanssa, sillä asia häiritsi minua. Kerroin, että minulta on kadonnut rahaa huoneestani, ehkä n. 200 000 sh (100 e) tai jopa enemmän. Päätimme selvittää, olisiko kodinhoitajamme voinut varastaa minulta rahaa, sillä hän oli meidän lisäksemme ainoa, joka talossa asui rahojen katoamisen aikana. Olin kieltämättä ihmetellyt, mistä kotityttö oli saanut rahaa puhelimeen ja miten hänellä oli varaa puhua puhelimessa koko ajan. Lisäksi hänellä oli ollut uusia vaatteita. Jotenkin ajattelin, että ehkä baba on häntä jollakin tapaa sponsoroinut, mikä myöhempien keskustelujen jälkeen ei tietenkään pitänyt paikkaansa.

Sirjan simpukkapuhelin.

Asian selvittämistä vaikeutti se, että kotityttö oli jo lähtenyt takaisin kotipaikkakunnalleen syrjäiseen kylään useamman tunnin ajomatkan päähän, josta hänen oli tarkoitus jatkaa myöhemmin Dariin. Noh, aluksi soittelimme mamalle, joka otti yhteyttä sukulaiseen, joka tunsi kodinhoitajan äidin. Keskustelimme asiasta naapureiden kanssa, viereisen kampaajan sekä kauppiaan kanssa. Selvisi, että juuri parin viikon aikana hekin olivat ihmetelleet, miten kodinhoitajallamme oli ollut niin paljon rahaa käytössään. Kadumme yrittäjät olivat hädissään tarkistelleet edellisellä viikolla omia kirjanpitojaan, sillä epäilivät, että tyttö olisi varastanut heiltä rahaa. Kauppias kertoi, että tyttö oli ostanut pelkästään puheaikaa 10-15 000 sh päivässä (5-7e) ja lähettänyt puheaikaa myös kavereilleen. Kerrottakoon, että itselläni kuluu puhelimen käyttöön enintään n. 5000 sh viikossa. Koska rahasta puhuminen on täällä ihmisille vierasta, ei kukaan asiasta tietenkään meidän perheellemme sanonut. Ihmettelimme myös, miksi tytölle oli tullut yhtäkkiä niin kiire lähteä pois.

Minua suututti. Ärsytti. Oli inhottava tunne, että joku oli käynyt huoneessani penkomassa tavaroitani poissa ollessani. Lisäksi tuntui, että olin petetty, sillä olin tytölle aina ystävällinen. Ostelin hänelle hedelmiä ja karkkia sekä autoin häntä erilaisissa askareissa. Koomisinta on, että autoin häntä jopa käyttämään puhelinta, jonka hän osti rahoillani.

Miksi hän halusi varastaa minulta? Ehkäpä hän ajatteli, että raha on minulle suhteessa niin pieni verrattuna siihen, mitä se hänelle merkitsee. Ja ennen kaikkea, miksi hän tuhlasi rahat niin typeriin asioihin, kuten puhelimessa puhumiseen ja vaatteisiin? En sano, ettei myös hänellä olisi oikeus himoita kauniita vaatteita ja omistaa puhelinta, mutta kun kuulin, että tyttö tulee erittäin köyhistä oloista, oli vaikea ymmärtää rahan järjetöntä tuhlaamista. Tavallaan olisin voinut hyväksyä varastamisen, jos olisin tiennyt, että raha olisi kulunut oikeasti johonkin hyödylliseen. Hän olisi voinut aloittaa vaikkapa jonkinlaisen pienyritystoiminnan tai tukea rahoilla perheensä elättämistä. Sen sijaan hän tuhlasi 10 päivän aikana enemmän rahaa kuin minäkään pystyn täällä käyttämään. Näytti nimittäin siltä, ettei hänellä paljoakaan jäänyt säästöön. Kuulin, että kodinhoitajan palkka olisi n. 5000 sh (2,5e) kuussa sisältäen ylläpidon. Kodinhoitajana hänen olisi pitänyt työskennellä siis nelisen vuotta ansaitakseen saman verran, jonka hän ansaitsi 10 päivän aikana. Asia on mietityttänyt minua paljon, kun olen ajatellut, mitä raha voi saada aikaa ihmisessä ja miten ihminen voi mennä sekaisin rahan käytöstä. Rahalla on jokin täysin erilainen arvo, kun sen on itse työllä ansainnut verrattuna siihen, että rahan on saanut, voittanut tai varastanut.

Kotikatu

Muutamia päiviä sitten tyttö soitti ja kielsi varastaneensa minulta rahaa. Kun kysyimme, mistä hän oli saanut rahaa puhelimeen ja vaatteisiin, hän ei osannut vastata. Myöskään tytön äiti ei osannut kysymykseen vastata. Baba on pyytänyt häntä tulemaan takaisin Mtwaraan selvittämään asian. En usko, että hän tulee. Paluu Mtwaraan olisi suuri häpeä hänelle. Kävimme baban kanssa myös poliisipäällikön juttusilla, mutta päätimme, että emme nosta asiasta sen isompaa numeroa. 100 euron varastamisesta tulisi todennäköisesti vuosi vankeutta kotitytölle. Lisäksi poliisitutkinta veisi suhteellisen kauan aikaa enkä halua tuhlata loppuaikaani asian selvittämiseen. En myöskään missään nimessä halua tyttöä vankilaan. Baba oli asiasta kanssani samaa mieltä, mutta hänen mielestään tytön tulisi palata Mtwaraan myöntämään asia ja pyytämään anteeksi. Kollegani sanoi, että on hyvin todennäköistä, että tyttö on jo karannut kotikylästään, mikäli asia on jo sielläkin laajalti levinnyt.

Viime viikko meni asian selvittämiseen. Vaikka summa on vapaaehtoistyöntekijälle iso, niin pieni summa minulle verrattuna siihen, miten se vaikuttaa täällä kenenkin maineeseen. Enemmän minua onkin harmittanut baban ja kodinhoitajan puolesta. Baballe tämä on iso asia, sillä hän on ollut vastuussa kodinhoitajan palkkaamisesta. Jokseenkin tunnen jotakin empatiaa myös kodinhoitajaamme kohtaan. Eräänä päivänä tytön äiti soitti kampaajallemme, jonka kanssa tyttö vietti paljon aikaa. Kampaaja kertoi, että tytön äiti ei pystynyt sanomaan puhelimessa mitään. Minulle tuli tunne, että olin pilannut tytön perheen maineen hänen kotikylässään, sillä olin tuonut asian julki. Niin käsittämättömältäkin se kuulostaa, vaikka minähän se uhri tässä olin.

Niin, tuoko se raha sitten onnea? Muistan kotitytön ainakin erittäin iloisena ja hymyilevänä viimeisten päivien aikana. Ehkä onni olisi kestänyt hieman kauemmin, jos rahalla olisi rakentanut jotakin pysyvämpää.

Työtä ja arkeaa

Loman jälkeen palasin takaisin Mtwaraan. Oikeastaan oli kiva palata takaisin kotiin ja arkeen. Minulle selvisi, että Rebecca oli vihdoin saanut lukiopaikan sisäoppilaitoksesta Darista ja matkustanut Dariin lomani aikana. ”Veli” Saul puolestaan oli suunnannut Dariin työnhakuun. Kodinhoitajamme Zamda yllätti minut myös lähtemällä Dariin tänä aamuna. Hänkään ei tulisi enää takaisin, sillä oli saanut töitä Darista. Dar vetää nuoria puoleensa.. Olipahan sentään naapurusto pysynyt suurin piirtein samana matkani aikana.

Elinan seminaarissa tehtiin ihmispatsaita.

Samanaikaisesti, kun paikalliset ramppaavat kukin minnekin, näyttää kyllä suomalaisiakin tulevan ja menevän näissä vapaaehtoiskuvioissa. Muutaman suomalaisen lähtiessä Mtwarasta viime kuussa saimme tilalle Elinan ja Ainon SDA:n tiimiimme muutamiksi viikoiksi. Viime viikolla emme käyneet kouluilla opettamassa liikuntaa, sillä osallistuimme Elinan järjestämään liikuntaseminaariin, joka oli tarkoitettu kaikille liikunnanopettajille. Seminaariin osallistui kaiken kaikkiaan kivasti väkeä (n. 40).

Liikuntatunti käynnissä.

Tällä viikolla jatkoin liikunnan opettamista kouluilla. Arkeni menee suurin piirtein seuraavasti: Aamulla herään 00-1.30 välillä. (Kerrottakoon, että Tansaniassa kellonajat lasketaan auringonnousun ja –laskun mukaan. Kun kello on meillä kuusi aamulla, täällä aurinko nousee, mistä aloitetaan tuntien laskeminen. Kun kello on Tansaniassa yksi, kello on meidän kellotaulun mukaan seitsemän.) Todellisuudessa herään aina aiemmin kukonlaulun ja moskeijan rukouksen aikaan 10-11 välillä, mutta yritän jatkaa uniani auringonnousuun saakka. Jos aamulla ei sada ja olen nukkunut hyvin, lähden aamulenkille. Seuraavaksi syön aamupalan ja lähden koululle vetämään liikuntatuntia. Koululla menee usein koko aamupäivä, sillä lapsien kokoaminen kentälle ja opettajien tervehtiminen ynnä muu vie usein aikaa. Tai oikeastaan se ei vie aikaa, vaan on osa tätä työtä.

Liikuntatunnin jälkeen pyöräilen kotiin lounaalle, jonka kodinhoitajamme on valmistanut usein kello seitsemäksi. Otan pienet päiväunet lounaan jälkeen, minkä jälkeen aika on kulunut erilaisten asioiden hoitamiseen. Olen perehtynyt liikuntamateriaaleihin ja suunnitellut liikuntatunteja. Lisäksi siivosimme kollegani, Chrisin, kanssa yksi viikko urheiluvälinevarastoa ja teimme pientä inventaariota.

Vapaa-aika kuluu yllättävän nopeasti, vaikka ei tekisi mitään erikoista. Kirjoittelen päiväkirjaa, hengailen ja jutustelen naapureiden kanssa. Olen viettänyt paljon aikaa perheen luona. Aina silloin tällöin käyn uimassa ja tapaan muita vapaaehtoisia. Lisäksi kaupungilla erilaisten asioiden hoitamiseen saa kuulumaan yllättävän paljon aikaa. Yritän myös opiskella itsenäisesti swahilia, joka tosin nyt on jymähtänyt vähän paikoilleen. Toisinaan ennen auringonlaskua käyn lenkillä, jos en ole aamulla käynyt tai opetan naapurin 11-vuotiaalle Cuth Berthille englantia, tietokoneen käyttämistä, matematiikkaa tai jongleeraamista. Vastineeksi Cuth Berth opettaa minulle swahilia, kärrynpyörää ja kungfua. Erityisesti kungfun opetuksen aikaan naapuriston muut lapset kerääntyvät aidan taakse nauramaan taisteluliikkeitä tekevälle mzungulle. Iltaisin syömme päivällisen kahden aikaan, minkä jälkeen katson toisinaan baban kanssa uutiset ja käyn nukkumaan kolmen-neljän aikoihin.

Baba ja talonmies esittelevät kouluprojektia.

Viikonloppuisin käyn usein uimassa, markkinoilla ja internet -kahvilassa sekä jatkan hengailua eri ihmisten kanssa. Lauantaisin pesen usein koko viikon pyykit, joita onkin kertynyt melkoinen kasa. Toisinaan käydään baban kanssa heidän farmillaan katsomassa, miten maissit, casanovat ja cashew –puut kasvavat. Lisäksi käymme välillä tarkistamassa, miten baban koulun rakentamisprojekti edistyy. Baballa on eläkepäiviä varten koulun perustamisprojekti, ja vähitellen rakennus alkaa valmistua. Vierailemme myös silloin tällöin tuttujen ja sukulaisten luona. Lauantai-iltaisin olen pyörähtänyt discossa.

Markkinavilinää.

Täällä eletään kiinni tässä hetkessä. Kuumuus verottaa paljon siitä, mitä jaksaa tehdä. Kaikkien, jotka asuvat näin kuumassa maassa, sallittakoon ottaa rennommin niin töissä kuin vapaa-ajallakin.

Kilimanjaro, Kilimanjaro!

Lisää kuvateksti

I´ve not been updating my blog lately because of being away from Mtwara. First of all, I had something official work to do in Dar, and secondly I had a holiday in the northern Tanzania. The main reason for going to North was participation of climbing Kilimanjaro with a Finnish charity group called KaaPo, Kaarinan Pojat, which co-operated with LiiKe. The Finns stayed in Tanzania for having a holiday and doing some volunteering work for two weeks.

On the way from Marangue to Mandara.

During another week the Finns stayed in Tanzania, we climbed to the highest mountain in Africa called as Kilimanjaro. We took Marangue route which was the easiest and the most popular way up and basically hiking, not climbing with the equipment at all. We had 6,5 days totally – 4 days for going up and 1,5 days coming down. All the following below, was part of my diary.

Sunday 27.2. Marangue 1970m – Mandara 2700m

We started hiking from Marangue gate which is almost 2000 m above sea level. The weather was excellent and nature was awesome. I felt like I was hiking in a jungle. We walked quite slowly that helped us to get used to the highness and air. And of course, we wanted to enjoy nature, have a lot of breaks and also relax. There came some people back down and wished good luck with little of smile. Most of them had reached the top and of course we congrated them. After eight kilometres and eight hours hiking, we ended up to Mandara which was the first hut. We had our own guides and porters who had carried our bags to Mandara. I was so confused how fast they had walked with all the heavy bags and boxes. I was quite tired when going bed but not too tired to notice the beautiful sky at night. I will never forget it. There were thousands and thousands of stars twinkling in the sky. I was just staring at the stars and couldn´t believe how beautiful it really was.  

Monday 28.2. Mandara 2700 m – Horombo 3720 m

Gueretsa

I couldn´t sleep at all because I felt thirsty and I drank water a lot and afterwards I needed to go pee many times. Actually, I was not the only one standing in a toilet queque last night. :)  I realised that my body reacts to the highness already in the first hut and I started to have some symptoms of altitude sickness already.

In the early morning, when the sun was rising (that was also very beautiful!!), we continued our way up. We saw gueretsa monkeys and nature changed little by little drier. All the high trees and beautiful plants had been dissapeared. We saw little trees and more grass. The trip went well by singing songs, having breaks and talking. Before coming to Horombo, we realised that singing was getting harder because of low partial pressure of oxygen. Some of us were feeling as we were drunk that was quite funny feeling. Breathing was bit harder than before. I had also a terrible headache even though I felt I had drunk enough water. After hiking 11 km from early morning to early evening, we were on 3720 m high. 

Tuesday 1.3. Horombo 3720 m

Sirja and Aino at Horombo hut, Kilimanjaro behind.

Last night was my second night without having a sleep even though I had been very tired of hiking yesterday. It was a very windy night and I felt the wind came inside the hut. I woke up early in the morning and wanted to see the beautiful sunrise again. Today we stayed in Horombo and had a short trip to the zebra rocks which were around 4000 m high. We were told that it was good to have an extra-day for acclimation so the last part of hiking would had been easier. Zebra rocks were great and I tried bouldering a bit but I didn´t have power enough for doing sports on that high.

 

Kilimanjaro

Wednesday 2.3. Horombo 3720 m – 

Kibo 4703 m

I got sleep a bit, yea! The way from Horombo to Kibo was just an alpine desert which meant that there was nothing else to see than Kilimanjaro and Mawenzi, which is another mountain next to Kili. BUT Kili was actually a lot to watch! Little by little, I started to undestand that Kilimanjaro was very close. After hiking 10 km in 8 hours, we had only a dinner and just a few hours to sleep before starting our last hiking part up.

(The last hiking part must be always start at night because the way up is covered by sand which becomes slippery and hard to walk when the sun starts to shine.)

Thursday 3.3. Kibo 4703 m – Gilman´s 5685 m – Horombo 3720 m

It was 00.30 am when we started our way to Gilman´s point and Uhuru Peak. We walked in a long queue, everybody having headlamp in the darkness. We had nine guides totally for supporting us. The only things we saw in the darkness were many queques front of us on their way up and the city lights of Moshi and Kenya. After walking for 2-3 hours, we decided to divide in to two groups. I was feeling well so I decided to join to the group which was going a bit faster. It was getting colder and colder the upper we went. None of us wanted to give up, neither me. It was impossible to have long breaks because of coldness that meant there was not enough time to eat anything special. I had some sweets in my pocket and that helped me a bit to get some more energy. When it was 4.00 am, I was freezing and realised I didn´t have enough clothes. (Somehow I thought that it couldn´t be that cold up there in Kilimanjaro even though some people had warned me about it before. I had told them that I came from a very cold country – it couldn´t be colder in Kilimanjaro than in Finland. In fact, it was very cold and I regreted I didn´t wear my warm winter clothes.)

.

A beautiful sunrise on the way to Gilman´s

Anyway, the way up looked like it was endless. Walking became harder the upper we went. Nobody did speak, everyone was just giving all the energy for walking. I remembered I thought “Why people are doing this!? This is terrible!” and probably many people were thinking the same thing. On the way, some people came back down with a guide and looked very sick. I was just hoping and waiting the sunrise, it was freezing up there. Every step up was hard. I put all my effort for just taking steps forward like the others.

A view from Gilman´s.

Finally, I saw Gilman´s Point. The last 50 m up was the longest and hardest way I had ever done in my life. Finally, at 7 am I took my final step up and reached Gilman´s Point. The sun had arised and the view was very beautiful. I decided to enjoy 15 minutes at Gilman´s and go back. The way to Uhuru Peak (5895 m) was two hours far and that was too much for me. I was just happy that I reached Gilman´s. Not only going up but coming down from Gilman´s was also hard because the sand was slippery. Actually, it was not walking down, it looked like more surfing or snowboarding (of course, without snow or board J).

Kilimanjaro behind and we´re on they way back to Horombo.

After two hours, I was finally back in Kibo. It was very hard to describe the feeling: I felt like I was totally beaten. And that was not all, I knew I needed to walked back to Horombo after few hours. Around midday, every of us were back in Kibo. We were totally 20 people: five reached Uhuru Peak, one Stella Point (5756 m) and 12 got to Gilman´s.

After resting few hours, 10 km way back to Horombo was waiting. Actually, the way was not that bad. Probably, I was just too beaten and couldn´t stop thinking anything else than the dinner which was waiting. And finally, in the evening I got sleep very well.

Friday 4.3. Horombo 3720 m – Marangue 1970 m

It took six hours from Horombo to Marangue. I wished good luck for the people who I faced on the way. I thought they were not having any idea where they really were going. And of course, I didn´t tell, I was just smiling them.

When got to Marangue, we had a ceremony where we had some food, drinks (btw, thanks for the finn who had made salmiakkikossu for us : ) ) and dancing.

I never could had believed that climing Kilimanjaro was that hard. What made it hard, was the second last day going up and coming down. Of course, it was fun and we spent good time there but still, it was tough.

After Marangue, I went to Moshi with Aino for rest a day and see Kilimanjaro again. Kilimanjaro looked huge, and we were just amazed that we really were there just a few days ago.We decided to go there some day again. And also, we decided to remember two things when going there next time:

1. Remember to take warm clothes even though you´re Scandinavian. It is cold up there!!

2. Take both small salt and sweets snacks and put them into your pockets so you can have some energy during the last hiking part.

And, of course, the most important thing, is to have a good company during the way. In Kilimanjaro, there´s time to think and talk. Thanks for KaaPo people  - you were absolutely great and did a good job in Tanzania! And especially thanks for Aino, Timo, Krista and Jani with whom I shared most of my time and part of my life in Kilimanjaro.

(Ps. Uhuru Peak is still waiting for me. Anyone who wants to join? I trust you GoGa Climbers, there´re also great rocks for boulderingJ )