Muistan kyllä.

Muistan sen vapauden tunteen, kun astuin 7.1. lentokoneesta ulos, ja kuinka kostean kuuma ilma iskeytyi iholleni. Muistan ihmetelleeni ensimmäisellä taksimatkalla, kuinka pyöräilijä voi viedä kananmunia niin ison lastillisen kerrallaan. Muistan seuranneeni iltauutisista Japanin ydinvoimaonnettomuuden kulkua. Muistan sen, miten järkyttynyt olin, kun Merina muutti pois kotoa, mutta mikä mahtava yllätys se olikaan, kun hän palasi kotiin hetkeksi. Muistan, miten hankalaa oli selittää, mikä on kerrostalo. Muistan Cliffordin, joka välttämättä halusi shoppailla erään aamupäivän kanssani. Muistan sen kylmyyden tunteen torstaina 3.3. klo 4.00, kun lähenen askel kerrallaan Kilimanjaron huippua. Muistan, kuinka hämmästynyt olin, kun näin ensimmäisen kerran, miten vesimeloni ja papaija kasvavat. Muistan ne mahtavat tähdenlennot Shanganin rannalla. Muistan, kun bajajikuskini tuli hakemaan minut kerran daladalalla. Muistan, kun näin kotityttömme Agneksen (häntä kutsutaan Sadan sijaan nykyään Agnekseksi) ensimmäistä kertaa: olin niin järkyttynyt hänen nuoresta iästään, että lähdin mitään sanomatta kotoa hengähtämään rannalle. Muistan ne useat kerrat, jolloin olen odottanut bajajia ja maasaiden kanssa: muistan sen illan, jolloin pääsin hyppimään heidän kanssaan. Muistan SDA:n pomon hehkevän naurun – ei vieläkään ole sen voittanutta! Muistan, kun vein naapurin Cuth Berthin ensimmäistä kertaa meren rannalle ja kuinka yllättynyt ja peloissaan hän oli nähdessään meren: ”So much water!”. Muistan ne illat, jolloin talomme oli täynnä mamoja ja istuskelin heidän kanssaan terasillamme. Muistan sen rauhallisuuden tunteen nuotion äärellä Mikumin luonnonpuistossa. Muistan lahjoneeni poliisin. Muistan, että ugalin valmistaminen on vaikeaa. Muistan, kuinka istun Rotary Clubin ensimmäisessä kokouksessa ainoana nuorena ja naisena kaikkien bisnesmiesten keskellä: ”Kröhm, mitenköhän minä olen tänne eksynyt?” Muistan sen kuuron pojan rannalla. Muistan lempihedelmieni, mangon ja stafelin, maun suussani! Muistan sen päivän, kun lähikauppamme oli tullut pieniä sipsipusseja, ja minulta kysytään, tiedänkö mitä ne ovat. Muistan ne lapset, jotka ovat juosseet itkien karkuun nähdessään ensimmäistä kertaa valkoisen ihmisen. Muistan Airinin – sen ainoan alle 5- vuotiaan nandopelaisen lapsen, joka huutaa minua nimellä mzungun sijaan. Muistan ne ihanat kirjeet, jotka olen Suomesta saanut! Muistan, että olen odottanut ja odottanut – niin pankissa, ravintolassa, töissä, virastoissa, kotona, kadulla, kaupassa ja milloin mistäkin syystä ja milloin ketäkin. Muistan, kun ostin ison kalan kalamarkkinoilta ja raahasin kalan kotiin rikkinäisessä muovipussissa pyörän sarvilla ja kuinka iloinen bibi olikaan nähdessään kalan. Muistan, että minulla ja naapurillamme Joffreyllä on hallussa edelleen Nandopen sulkkisennätys: 55 syöttöä! Muistan sen länsimaalaisen kodin, jossa oli lasi-ikkunat ja ilmastointi joka huoneessa. Muistan sen alkuvuoden kuumuuden. Muistan ne kerrat, jolloin olen leikkinyt Agnesin kanssa, jolloin ketään muita ei ole ollut kotona. Muistan sen miehen kasvot, joka ryösti minut. Muistan meren tuoksun aamusilta lenkiltäni. Muistan sen, kuinka leivinpaperi ei irronnut leipomastamme pitsasta. Muistan sanoneeni ”Hamna shida” aika monta kertaa.

Muistan tänään katselleeni kuunpimennystä bibin, Agnesin, Cuth Berthin ja Stevenin kanssa ja demonstroimassa pienten kivien ja lampun kanssa sitä, mitä parhaillaan tapahtuu. Lukuisat pienet, mutta sitäkin tärkeämmät hetket ovat jääneet mieleeni. Lista voisi olla loputon.

Tulen muistamaan Tansaniasta aika paljon kaikkea. Vietin paljon aikaa perheenjäsenten ”ja niiden ketkä nyt sattuivat meillä asumaankaan” kanssa. Erityisesti perheestäni sekä joistakin naapureistani sekä työkavereistani tuli minulle läheisiä. Lähden sunnuntaina Mtwarasta kohti Pohjois-Tansaniaa samanaikaisesti Mtwaran futisjoukkueen kanssa, joka matkustaa Moshissa pidettävään East Africa Cupiin. Minä käyn haistelemassa futistunnelmaa, minkä jälkeen suuntaan kavereideni kanssa neljän päivän safarille. Tämä olkoon viimeisin kirjoitukseni Tansaniassa.

Muistan teidät ihanat ja rakkaat ihmiset, muistan miten jälkiuunileipä roiskuu kivasti suussa, muistan miten hyvältä maito maistuu, muistan kivat puistohengailut, festarit, parhaat kiipeilykalliot..

Suomen festarikesä ja kalliot, nitarudi!

Mamat yrittävät opettaa ugalin tekoa.

11-vuotias näkee ensimmäisen kerran meren.

Kalamarkkinoilla.

Kirjeet Suomesta lämmittivät mieltä!

Pitsa, josta ei koskaan irronnut leivinpaperi.

Viimeiset työrutistukset

Viimeiset viikot ovat olleet varsin kiireisiä työn merkeissä. Välillä työpäivät venyivät melkein kaksinkertaisiksi: aamupäivät kuluivat suunnittelutyössä ja kouluilla, iltapäivät seuraavaa ”Moms and daughters” hankesuunnitelmaa tehdessä. Lisäksi kaksi tapahtumaamme ”Mothers and daughters” –tapahtuman sekä neljän koulun välisen tanssikilpailun tapahtumajärjestelyt veivät aikaa. Samanaikaisesti kokosin englanninkielisen leikkimateriaalin ja työstin orientaatiomateriaalia tuleville vapaaehtoisille. Lisäksi saimme taas uuden työntekijän, Ms. Doran, joukkoomme. Joten vilskettä kaikin puolin on riittänyt!

Aloitetaanpa vaikkapa ”Mothers and daughters” –tapahtumasta. Olimme suunnitelleet päivän aikataulun ja sopineet vastuualueista keskenämme. Tapahtuman tuli kestää klo 9-14.00. Kaikkiaan reilu parisen sataa äitiä ja tytärtä saapui paikalle ajallaan. Eräs ryhmä lähialueelta saapui kahdella daladalalla ja taas tuli muuten todistetuksi, että yhteen daladalaan mahtuu enemmän porukkaa kuin Helsingin kaupungin liikenteen bussiin! Joka tapauksessa tapahtuma alkoi vain puolisen tuntia myöhässä äänentoistomiehien tullessa myöhässä. Päivän ohjelma piti sisällänsä liikuntaa, esityksiä ja puheita terveyskysymyksistä, minkä lisäksi järjestimme arpajaiset, jossa jaoimme Suomesta lahjoitettuja vaatteita. Aamupäivä sujui varsin aurinkoisissa tunnelmissa ja varsinainen ohjelmamme pysyi hyvin aikataulussa, kunnes.. pitkän päivän jälkeen ohjelmassa oli lounas kaikille tapahtumaan osallistuneille. Hmm.. Työkaverini soitti useaan otteeseen ja kyseli, missä ruoka viipyy. Ruoan järjestävät mamat olivat ”ihan kohta paikan päällä”. Noh, ihan kohta tarkoitti melkein kahta tuntia. Kukaan osallistujista ei kuitenkaan valittanut. Pelailimme tyttärien kanssa ja odottelimme.. Pole pole, kyllä mamat vielä tulevat ja saamme ruokaa. Naureskelin itsekseni, että jos tämä tapahtuisi Suomessa, olisin tapahtumajärjestäjänä saanut varmasti kuulla järjettömän määrän valituksia ja toisaalta tuskin ruoan tarjoava firma olisi voinut edes laskuttaa ruoasta koko summaa. Mutta ei Tansaniassa! Kaikki hyvin loppu hyvin ja saimme ruokaa. Tapahtuma onnistui kaikin puolin mallikkaasti ja niin mamat kuin tyttäret sekä me järjestäjät olimme vallan tyytyväisiä tapahtumaan! (Ajatella muuten, että reilu 200 ruokailijaa pesi kätensä samalla vesimäärällä, mikä menee Suomessa yhden vessan vetämiseen.) Kuvia tapahtumasta löytyy facebookista:

http://www.facebook.com/pages/Sports-Development-Aid-Mtwara-SDA/109595469124233?ref=ts#!/media/set/?set=a.119076948176085.30860.109595469124233

Seuraavalla viikolla järjestimme tanssikilpailun niiden neljän koulun välillä, joissa olen käynyt opettamassa liikuntaa. Tapahtuman tuli alkaa taas kerran klo 9 ja olimme sopineet työkavereiden kanssa tapaavamme koululla tuntia aiemmin. Kellon lyödessä kahdeksan työkaverini soitti minulle ja ihmettelee missä olen. ”Juu, tulossa ollaan, olen ihan kulman takana” (jossa olin siis aivan oikeastikin, en Tansanian oikeasti J ). Saavun paikan päälle. Tällä kertaa kaikki näyttää jo aivan valmiilta klo 8, bravo! Äänentoistovälineetkin on jo aseteltu paikoilleen ja oppilaat ovat kerääntyneet alueelle. Sitten kello lyö yhdeksän.. vain yhden koulun oppilaat ovat paikalla. Kaikki koulut ovat tietoisia, että kilpailu alkaa yhdeksältä ja kaikki ovat luvanneet osallistua. Hmm, odotetaan vielä.. Ehkäpä voisimme viihdyttää sillä aikaa paikalla olevia oppilaita soittamalla musiikkia? Selviää, että äänentoistossa on ongelmia. Äänentoistoon käytetään erillistä generaattoria ja öljy on loppunut. Sawa. Pojat lähtevät hakemaan öljyä jostakin. Puolen tunnin kuluttua soitan yhdelle koululle – heidän oppilaat ovatkin tekemässä koetta. Tulevat ehkä, ehkä eivät. Sawa, entäpä kaksi muuta? Yhteen koulun opettajaan ei saa yhteyttä (on yleistä, että puhelinyhteys katoaa tietyissä paikoissa). No entäpä se yksi? Eihän meistä kellään ole kyseisen koulun liikunnanopettajan puhelinnumeroa. Niinpä niin.. No, odotellaan! Kello tulee jo melkein puoli yksitoista.. Vihdoin kahden muun koulun oppilaat saapuvat paikalle. Samanaikaisesti pojat ovat hankkineet öljyä, mutta generaattori ei toimi siitä huolimatta. Emme voi järjestää kilpailua ilman musiikkia: generaattori on saatava toimimaan tai sähköä saatava jostakin. Sähköä saisi n. 40 metrin päässä olevasta talosta. Seuraavaksi pojat lähtevät metsästämään kaapelia. Kaapelia ei löydy. Pole sana.. Mitäs sitten? No, sähköä saisi koulun kentän toiselta puolelta. Siirrymme sinne. Aurinko polttaa pilvettömältä taivaalta ja alkaa olla kuuma. Oppilaat eivät valita, kaikki auttavat tavaroiden kantamisessa. Vihdoin yli kaksi tuntia myöhässä pääsemme aloittamaan tapahtuman. Päätämme järjestää sen kolmen koulun välisenä. Oppilaat ovat innoissaan – jopa nekin, jotka ovat odottaneet tapahtuman aloittamista jo yli kolme tuntia. Semifinaalin kohdalla koulun pihalle pörähtää koulubussi. Neljännen koulun oppilaat ovat saapuneet paikalle melkein kolme tuntia myöhässä. Karibuni karibuni, tervetuloa vaan! Ketään ei jätetä ulkopuolelle, oppilaat tanssimaan vaan! Tanssikilpailu alkaa muuttaa muotoaan, kun opettajatkin intoutuvat juontamaan tapahtumaa ja olemaan tuomaristossa. Minä alan jo pudota kärryiltä siitä, mitä tapahtuu. Mzungun silmissä tapahtuma näyttää jokseenkin kaoottiselta, mutta pääasia että kaikilla näyttää olevan hauskaa! Välillä työkaverini tulevat kysymään minulta mitä seuraavaksi tapahtuu – kröhm, ei hajuakaan, olen jo tipahtanut aikoja sitten kärryiltä, mutta ei se mitään.. Yritetään nyt vaan jotenkin päättää tapahtuma siihen, että meillä on kaksi voittajaa. Puoli yksi olemme saaneet julistetuksi voittajat ja yleisö on villiintynyt niin, että keskellä ollut estradi on täyttynyt intoa täynnä olevista lapsista. Tapahtuma on saatettu onnistuneesti päätökseen. Jihuuuu!

 

Oppilaat odottamassa tanssikilpailun alkamista.

Kaapelia etsimässä..

Oppilaat avustavat paikan vaihdossa.

Vihdoin tanssitaan kidugua!

Töihin Tansaniaan?

Ajattelen monesti, että voisin asua Tansaniassa pidempäänkin. Pidän tästä maasta. Pidän näistä ihmisistä. Pidän tästä elämästä. Jos jäisin, minun pitäisi ansaita jostakin rahaa elääkseni. Jos tansanialainen saa rahaa jostakin, ehkäpä minäkin?

Maanviljely. Hmm, tulisiko minusta maanviljelijä? Olen vieraillut useasti perheen maatilalla, jonka he omistavat osittain. Olen nähnyt miten maissin siemenestä kasvaa kasvi ja miten siihen kehittyy maissi. Olen oppinut miten

Sirja maanviljelijänä?

maissia kuivatetaan, miten siitä tehdään maissijauhoa, jotta siitä voidaan valmistaa perinteistä paikallista herkkua, ugalia, maissipuuroa. Olen nähnyt miten vesimelonit, papaijat, kurpitsat, maniokki ja riisi kasvavat. Jos olisin maanviljelijä, minun pitäisi suunnitella tarkasti, mitä kasvattaisin, jotta minulla olisi vuoden ympäri taattu elanto. Tekisin työtä aamusta iltaan. Istuttaisin siemenet, kuokkisin, keräisin sadon ja pakkaisin kaiken käsin. Voisin myydä sadon pellolla jollekin, joka kuljettaisi sen kaupunkiin. Voisin myös itse pyöräillä vihannekset tarakalla useamman kilometrin päähän kaupunkiin ja toivoa, että joku ostaisi vihanneksiani ja hedelmiäni ennen kuin ne pilaantuvat. Torilla saisin yhdestä appelsiinista tai banaanista 5 senttiä, mangosta kaksinkertaisen hinnan. Saisin pellolta ruokaa itselleni, mutta muuten tuloni voisivat jäädä melko pieneksi. Olisin säiden armoilla – entäpä jos sadekausi jäisi lyhyeksi? Entäpä jos tuholaiset hyökkäisivät pellolleni? Olen allerginen heinälle, ehkä en sittenkään halua

Vesimeloni tekee tuloaan..

maanviljelijäksi.

Hmm, ehkäpä minusta tulisi bajajin (riksan) kuljettaja? Olisin muuten ensimmäinen nainen, joka ajaisi bajajia Mtwarassa! Minulla olisi hieno kolmipyöräinen ajoneuvo, jolla kyyditsisin ihmisiä paikasta toiseen. Tai ainakin yrittäisin. Bajajikuskeilla on nimittäin kova kilpailu, sillä bajajeja näyttää olevan joka kadun kulmassa. Heräisin kuudelta ja tekisin töitä kellon ympäri. Huutelisin kyytiä keskustassa. Hyökkäisin joka ikisen mzungun kimppuun siinä toivossa, että heiltä saisi tippiä. Jakelisin puhelinnumeroni, ja toivoisin, että he soittaisivat juuri minulle, kun he tarvitsevat bajajia. Bensan hinta on nimittäin korkea ja bajajin korjaaminen ja huoltaminen veisivät osan ansiostani. Yhdestä bajajimatkasta ansaitsin 1-2 e. No tulisiko minusta sitten bajajin kuljettaja? Bajajikuski Steven antaa minun kokeilla bajilla ajamista. Yritän startata bajajia noin kahdeksan kertaa. Seuraavaksi tarvitaan jo lisää virtaa jostakin. Vihdoin onnistun. Pääsemme eteenpäin. En osaa vaihtaa vaihteita, en ole koskaan ajanut edes moottoripyörällä. Bajaji kuulemma toimisi jokseenkin samalla tavalla. Käännyn risteyksestä. Työkaverini huutaa takapenkillä – ajan väärällä puolella tietä. Tansaniassa on vasemmanpuoleinen liikenne. En

Bajajikuskiksi?

varmaan ikinä tottuisi ajamaan vasemmalla puolella tietä, ehkä minusta ei tulekaan bajajikuskia.

Jospa kouluttautuisin ja minusta tulisi kenties opettaja tai sairaanhoitaja? Opiskeleminenhan kannattaa aina! Opettajalle luulisi löytyvän töitä maassa, jossa väestön määrä kasvaa koko ajan. Sairaanhoitajankin olisi saatava töitä – onhan maassa trooppisia sairauksia ja alhainen hygianiataso, joka osaltansa on levittämään sairauksia. Molemmissa tapauksissa minun pitäisi ensiksi opiskella kolme vuotta, jotta olisin pätevä alallani. Todennäköisesti rikkaat vanhempani voisivat maksaa koulutukseni. Jos olisin opettaja alakoulussa, tekisin töitä aamuseitsemästä iltapäivään. Minulla olisi 50-80 lasta opetettavana. Valmistelisin tunnit opettajanhuoneessa, jossa minulla olisi hyvällä tuurilla oma pöytä tai ainakin pöydän puolikas, jonka jakaisin kollegani kanssa. Minun pitäisi opettaa luokassa, jossa edes kaikilla oppilailla ei ole omaa pulpettia. Minun pitäisi pitää tiukkaa kuria luokassa, jotta oppilaat kuuntelisivat. Tappelusta tulee neljä piiskausta kädelle, puhumisesta tukkapöllyä ja luunappeja. Hmm, no ehkä se sairaanhoitaja? Tekisin työtä vaihdellen

Liikunnanopettajaksi?

kolmessa eri vuorossa viikon jokaisena päivänä. Saattaisi olla, ettei valtiolla olisi tällä hetkellä rahaa maksaa minulle palkkaa, mutta uskoisin ja luottaisin siihen, että valtio maksaisi minulle palkkaa jälkikäteen. Hmm, olen aina ollut vähän heikkovointinen, kun näen verta.. ja minun on vähän vaikea keskittyä suunnittelutyöhön hälinässä.. Ehkä minusta ei tule sairaanhoitajaa eikä opettajaakaan.  

Hei, mutta turismillahan tienaa! Valloitin jo kerran Kilimanjaron – ehkäpä voisin tienata rahaa viemällä turisteja vuorelle. Olisihan se hienoa tehdä töitä vuorella. Aloittaisin kantajana, josta voisin vähitellen siirtyä oppaaksi ja vuosien kokemuksen jälkeen pääoppaaksi. Viettäisin 6-7 päivää vuorella, jonka jälkeen pitäisin muutaman päivän tauon ja lähtisin taas. Ongelmana on, ettei töitä olisi sadekauden aikaan, joten minun pitäisi myös tehdä jotakin muuta. Kantajana ansaitsisin n. 10 euroa per reissu + tipit. Niinpä niin, mutta minuahan vaivasi vuoristotauti – ehkä minusta ei sittenkään ole Kilille tekemään töitä.

Töihin Kilimanjarolle?

En siis ole varma, löytyisikö minulle töitä tai olisiko minusta sittenkään työntekijäksi Tansaniassa, ainakaan yllämainituilla aloilla. Saattaisin muuttaa mieltäni, ja ryhtyä joksikin, jos saisin vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Miksi en maanviljelijänä rikastuisi, vaikka kauppaisin hedelmät Eurooppaan, jossa hedelmäni myytäisiin moninkertaiseen hintaan?

2. Miksi en saisi bajajiini juuri sen halvemmalla bensaa kuin Euroopassakaan, vaikka kotikaupungissani tehtäisiin öljybisnestä?

3. Miksi korkea koulutukseni ei välttämättä takaisikaan hyvää toimeentuloa?

4. Miksi ansaitsisin kantajana 10 euroa, jos asiakkaani olisi maksanut reissusta 700 euroa?

ps. Bajajin ajoa kokeiltiin erittäin syrjäisellä tiellä ketään vahingoittamatta. : )