Tarinoita Mtwarasta

Jos joskus tuntuu siltä, ettei mikään toimi eikä koskaan löydy tarpeeksi aikaa itselle, olemme samassa veneessä :) Tässä muutamia juttuja Mtwarasta piristämään päiväänne:

Tästä lehmästä ei ollut lenkkikave

1. Käyn juoksemassa muutamia kertoja viikossa. Joskus saan juosta tunnin lenkin aivan itsekseni, mutta toisinaan mukaani lyöttäytyy hetkeksi aikaa tyypillisesti joku nuori mies, joka heittelee tervehdykset, kysyy ehkä puhelinnumeroani ja juoksee vierelläni seuraavaan risteykseen saakka. Joskus ajattelen, että voi kun saisin edes tämän lenkin juosta aivan itsekseni, mutta ei.. Eräänä iltapäivänä sain juoksulenkilläni taas seuraa - tällä kertaa tosin ihan oikean futispelaajan. Hän juoksi kanssani melkein koko tunnin. Välillä takaperin, nyrkkeillen, erilaisia potkuja tehden.. No huh huh. Täytyy myöntää, että itselläni alkoi jo hieman kunto pettää ihan vaan siinä hölkätessä ja kaverin kuntoilua katsellessa.. Näytti, ettei tämä kaveri ihan helpolla väsy. Asuimme eri suunnilla, joten tiemme erosivat lenkin loppupuolella. Ehdin juosta ehkä puoli kilometriä, kunnes.. Taas seuraa. Tällä kertaa kaksi n. 10 vuotiasta poikaa. Noh, eipä tullut puskasta sentään kokonaista lapsikatrasta mukaan kuten joskus. Poikien kanssa siinä juostiin, vaihdettiin kuulumisia ja juteltiin niitä näitä. Sitten yhtäkkiä puskasta tulee eteemme lehmä kera paimenen. Noh, parikymppinen paimenpoika intoutuu täysin nähdessään meidät ja lyöttäytyy lehmän kanssa mukaan. En voinut enää pidätellä naurua ja repeän. Siinä sitten köröteltiin poikien ja lehmän kanssa juosten kotiin. No huh huh, enpä ole aiemmin lehmän kanssa juossut.. 

Tässä tapauksessa on ollut kalaonnea..

2. Ravintolassa syöminen on lähes aina yhtä koomista. Etenkin sellaisissa ravintoloissa syöminen, joissa on ihan kirjoitettu menu, mikä ei suinkaan takaa sitä, että ravintolasta saisi sitä, mitä menussa lukee. Usein kannattaakin valita noin kolme eri vaihtoehtoa, joita voisi syödä, sillä kahta ensimmäistä tuskin ravintolassa on juuri sinä päivänä tarjolla. Tilauksen jälkeen odotetaan pari tuntia. Ehkä joskus joku jaksaa kysellä, missä ruoka viipyy. Toisinaan henkilökunta on vielä hankkimassa ruoka-aineita: siinä sitten kädet ristissä toivotaan, että kalastajalla on kalaonnea, että saisi kurnivan mahan täytettyä jollakin eikä tarjoilija tulisi pitkän odottelun jälkeen toteamaan, että tänään onkin tarjolla vain kanaa. Jos jotakin tilattua ruokaa ei ole saatavilla, on myös ihan ok vaihtaa ruokaa kysymättä asiakkaalta mitään. Pitkän odottelun jälkeen ruoka kuin ruoka kelpaa kyllä syöjälle.

Mtwaran keskustassa. Tällä kertaa ei toppatakkeja näkyvillä..

3. Talvi se on täälläkin! Tai ainakin melkein.. On siis aika pukea lämmintä päälle! Törmään kadulla toppatakkiin pukeutuneeseen mieheen. Näinköhän oikein? Saman matkan aikana näen toisenkin lämpimiin vaatteisiin sonnustautuneen nuoren miehen. Käännyn ja tarkistan vielä, oliko se varmasti toppatakki. Kyllä, toppatakkeja Tansaniassa! En edelleenkään pysty pitämään pitkähihaisia tai –lahkeisia vaatteita päälläni. Myönnän, että viimeisen parin viikon aikana on ollut sen verran viileää, että petivaatteeni eivät tartu enää hikiseen ihooni ja suihkun jälkeen hikipisara ei tipu otsaltani. Viime yönä nukuin ensimmäisen yöni ilman tuulettimen pörinää, jihaa! (Ps. Sääennuste tälle päivälle +32 C).

Ja taas pyöränkorjaajalla..

4. Hakuna matata. Tansanissa ei ole koskaan kiire. Päätän lounaan jälkeen lähteä käymään markkinoilla ja internet –kahvilassa. Astun ovesta ulos. Kas vain, isoäiti on tullut kylään! No, eihän minulla ole minnekään kiire. Siispä istun alas jutustelemaan. Oho, siinä vierähtikin tunti. Vihdoin pääsen lähtemään. Talutan polkupyöräni portista ulos. Moikkaan naapurit ja lähden matkaan. Poljen hetken – äh, pyöräni kumi on tyhjä. Suuntaanpa ensin lähimmälle pyöränkorjaajalle täyttämään renkaani. Uusi yritys ja matkaan! ”Sirjaaa, Sirjaaa!” kuulen jonkun huutavan. Pysähdyn ja joku kurvaa pikipikillä (moottoripyörällä) viereeni. Voi ei, muistini on surkea. Minulla ei ole hajuakaan kuka tuo on, mutta se näyttää jokseenkin ”tuntevan” minut. Selviää, että hän on eräs kauppias, jonka luona kävin jokin aika sitten. Ahaa, juu, kyllähän minä hänet muistan! : ) Menee tovi rupatellessa. Ja taas matkaan! Polkaisen muutaman kerran ja huomaan, että pyöräni kumi on taas tyhjä. Ehkä siinä onkin reikä. Ja taas etsimään pyöränkorjaajaa. Vien pyörän korjaajalle. No nyt alkaa olla janokin. Menen ostamaan vettä. Selviää, ettei isoa vettä ole saatavilla. Saan toisesta kaupasta ison veden. Jospa seuraavaksi sinne internet -kahvilaan? Joku tulee kysymään puhelinnumeroani, joku toinen yrittää myydä minulle cashew -pähkinöitä. Vaihdetaan peruskuulumiset ja pääsen jatkamaan matkaa. ”Sirjaa, mambo?!” Tiedän, että kyseessä on naapurimme Noel, joka on töissä juuri ohittamallani bensa-asemalla. Käännyn ja menen moikkaamaan häntä. Juttelemme tovin. Näyttää siltä, että alkaa sataa, ja kiirehdin internet –kahvilaan. Astun sisään. ”Hamna umeme” ”Ei sähköä”. Tulee pieni sadekuuro, ja hengailen sateen ajan

Silloin kun sataa, niin sataa oikein kunnolla.

sisällä internet –kahvilassa toivoen, että sähkö palaisi pian. Sähköä ei näytä tulevan. Samassa huomaan, että kellohan lyö jo viisi, ja tunnin päästä alkaa jo hämärtyä. Ehkä en tänään käytäkään internetiä ja päätän palata kotiin. Kotimatkallani meinaan ajaa tiellä juoksevan kanan päälle, mutta viime hetkellä saan väistettyä. Kurvaan kotikadulleni. Meinaan juuttua pyöräni kanssa mutaan, mutta selviydyn kuin selviydynkin takaisin kotiin ennen iltahämärää. Juuri kun käännyn pihatiellemme, naapurimme Aziz vielä valittelee, miksi minulla on aina niin kiire eikä minulla ole ”koskaan” aikaa jutella hänen kanssaan. Juupajuu. Vihdoin taas kotona! ”Habari ya sokoni? Habari ya internet –cafe?” ”Miten meni markkinoilla? Miten internetissä?” baba kysyy. Ainiin joo, ehdin jo itsekin unohtaa, että mun piti käydä siellä markkinoillakin! Jospa huomenna uudestaan..

Tutut ja tuntemattomat, ystävät ja rakkaat toverit, lähetän täältä Tansaniasta palmujen alta kaikille suuren suuret terveiset! Nauttikaa keväästä ilman kiirettä!

Tuoko raha onnea?

Kysymys, jota olen pohtinut viimeisen viikon aikana. Ihmettelin, kuinka olin saanut kulumaan kymmenen päivän aikana melkoisesti rahaa. Tein useampia laskelmia, ja ymmärsin, että jonkun muun on täytynyt käydä kukkarollani. Päätin jutella asiasta baban kanssa, sillä asia häiritsi minua. Kerroin, että minulta on kadonnut rahaa huoneestani, ehkä n. 200 000 sh (100 e) tai jopa enemmän. Päätimme selvittää, olisiko kodinhoitajamme voinut varastaa minulta rahaa, sillä hän oli meidän lisäksemme ainoa, joka talossa asui rahojen katoamisen aikana. Olin kieltämättä ihmetellyt, mistä kotityttö oli saanut rahaa puhelimeen ja miten hänellä oli varaa puhua puhelimessa koko ajan. Lisäksi hänellä oli ollut uusia vaatteita. Jotenkin ajattelin, että ehkä baba on häntä jollakin tapaa sponsoroinut, mikä myöhempien keskustelujen jälkeen ei tietenkään pitänyt paikkaansa.

Sirjan simpukkapuhelin.

Asian selvittämistä vaikeutti se, että kotityttö oli jo lähtenyt takaisin kotipaikkakunnalleen syrjäiseen kylään useamman tunnin ajomatkan päähän, josta hänen oli tarkoitus jatkaa myöhemmin Dariin. Noh, aluksi soittelimme mamalle, joka otti yhteyttä sukulaiseen, joka tunsi kodinhoitajan äidin. Keskustelimme asiasta naapureiden kanssa, viereisen kampaajan sekä kauppiaan kanssa. Selvisi, että juuri parin viikon aikana hekin olivat ihmetelleet, miten kodinhoitajallamme oli ollut niin paljon rahaa käytössään. Kadumme yrittäjät olivat hädissään tarkistelleet edellisellä viikolla omia kirjanpitojaan, sillä epäilivät, että tyttö olisi varastanut heiltä rahaa. Kauppias kertoi, että tyttö oli ostanut pelkästään puheaikaa 10-15 000 sh päivässä (5-7e) ja lähettänyt puheaikaa myös kavereilleen. Kerrottakoon, että itselläni kuluu puhelimen käyttöön enintään n. 5000 sh viikossa. Koska rahasta puhuminen on täällä ihmisille vierasta, ei kukaan asiasta tietenkään meidän perheellemme sanonut. Ihmettelimme myös, miksi tytölle oli tullut yhtäkkiä niin kiire lähteä pois.

Minua suututti. Ärsytti. Oli inhottava tunne, että joku oli käynyt huoneessani penkomassa tavaroitani poissa ollessani. Lisäksi tuntui, että olin petetty, sillä olin tytölle aina ystävällinen. Ostelin hänelle hedelmiä ja karkkia sekä autoin häntä erilaisissa askareissa. Koomisinta on, että autoin häntä jopa käyttämään puhelinta, jonka hän osti rahoillani.

Miksi hän halusi varastaa minulta? Ehkäpä hän ajatteli, että raha on minulle suhteessa niin pieni verrattuna siihen, mitä se hänelle merkitsee. Ja ennen kaikkea, miksi hän tuhlasi rahat niin typeriin asioihin, kuten puhelimessa puhumiseen ja vaatteisiin? En sano, ettei myös hänellä olisi oikeus himoita kauniita vaatteita ja omistaa puhelinta, mutta kun kuulin, että tyttö tulee erittäin köyhistä oloista, oli vaikea ymmärtää rahan järjetöntä tuhlaamista. Tavallaan olisin voinut hyväksyä varastamisen, jos olisin tiennyt, että raha olisi kulunut oikeasti johonkin hyödylliseen. Hän olisi voinut aloittaa vaikkapa jonkinlaisen pienyritystoiminnan tai tukea rahoilla perheensä elättämistä. Sen sijaan hän tuhlasi 10 päivän aikana enemmän rahaa kuin minäkään pystyn täällä käyttämään. Näytti nimittäin siltä, ettei hänellä paljoakaan jäänyt säästöön. Kuulin, että kodinhoitajan palkka olisi n. 5000 sh (2,5e) kuussa sisältäen ylläpidon. Kodinhoitajana hänen olisi pitänyt työskennellä siis nelisen vuotta ansaitakseen saman verran, jonka hän ansaitsi 10 päivän aikana. Asia on mietityttänyt minua paljon, kun olen ajatellut, mitä raha voi saada aikaa ihmisessä ja miten ihminen voi mennä sekaisin rahan käytöstä. Rahalla on jokin täysin erilainen arvo, kun sen on itse työllä ansainnut verrattuna siihen, että rahan on saanut, voittanut tai varastanut.

Kotikatu

Muutamia päiviä sitten tyttö soitti ja kielsi varastaneensa minulta rahaa. Kun kysyimme, mistä hän oli saanut rahaa puhelimeen ja vaatteisiin, hän ei osannut vastata. Myöskään tytön äiti ei osannut kysymykseen vastata. Baba on pyytänyt häntä tulemaan takaisin Mtwaraan selvittämään asian. En usko, että hän tulee. Paluu Mtwaraan olisi suuri häpeä hänelle. Kävimme baban kanssa myös poliisipäällikön juttusilla, mutta päätimme, että emme nosta asiasta sen isompaa numeroa. 100 euron varastamisesta tulisi todennäköisesti vuosi vankeutta kotitytölle. Lisäksi poliisitutkinta veisi suhteellisen kauan aikaa enkä halua tuhlata loppuaikaani asian selvittämiseen. En myöskään missään nimessä halua tyttöä vankilaan. Baba oli asiasta kanssani samaa mieltä, mutta hänen mielestään tytön tulisi palata Mtwaraan myöntämään asia ja pyytämään anteeksi. Kollegani sanoi, että on hyvin todennäköistä, että tyttö on jo karannut kotikylästään, mikäli asia on jo sielläkin laajalti levinnyt.

Viime viikko meni asian selvittämiseen. Vaikka summa on vapaaehtoistyöntekijälle iso, niin pieni summa minulle verrattuna siihen, miten se vaikuttaa täällä kenenkin maineeseen. Enemmän minua onkin harmittanut baban ja kodinhoitajan puolesta. Baballe tämä on iso asia, sillä hän on ollut vastuussa kodinhoitajan palkkaamisesta. Jokseenkin tunnen jotakin empatiaa myös kodinhoitajaamme kohtaan. Eräänä päivänä tytön äiti soitti kampaajallemme, jonka kanssa tyttö vietti paljon aikaa. Kampaaja kertoi, että tytön äiti ei pystynyt sanomaan puhelimessa mitään. Minulle tuli tunne, että olin pilannut tytön perheen maineen hänen kotikylässään, sillä olin tuonut asian julki. Niin käsittämättömältäkin se kuulostaa, vaikka minähän se uhri tässä olin.

Niin, tuoko se raha sitten onnea? Muistan kotitytön ainakin erittäin iloisena ja hymyilevänä viimeisten päivien aikana. Ehkä onni olisi kestänyt hieman kauemmin, jos rahalla olisi rakentanut jotakin pysyvämpää.